Olin perheeni kanssa messuilla ja mieheni tuskastui tungokseen. Hän
ilmoitti, että me lähdetään nyt, sillä meillä on kiire. Minä tottelin ja
yritin siinä ulko-ovelle suunnatessa vielä nopsaan vilkuilla kojujen
tarjontaa. Yhtäkkiä huomasin, että mieheni oli parkkeerannut itsensä
metrilakuja myyvän kojun eteen. Kiire oli loppunut kuin seinään eikä
tungoskaan enää ahdistanut.
Olin korkean mäen päällä vain pyyhe
ylläni. Katselin itseäni mäen alta, kun aloin kierimään vinhaa vauhtia
mäkeä alas. Pyyhekin sinkoutui jonnekin matkan varrelle. Mäen alla
hyppäsin mieheni ajaman auton kyytiin, kunnes risteyksessä huomasin
neulomani vaaleanpunaisen ponchon. Halusin käydä hakemassa sen, sillä
halusin jotain suojaa päälleni. Yritin saada sitä kiinni, mutta se
lehahti lentoon.
Äkkiä olin sairaalassa jahtaamassa tuota
ponchoa. Se leijui ilmassa kuin höyhen rajussa tuulessa. Aina kun olin
saamassa sitä kiinni, se lehahti uudestaan ilmaan. Minä juoksin ja
parkourasin ympäri sairaalaa ponchon perässä. Tulin suljetun osaston
ovelle, jonka minulle avasi vahtimestari, sillä kysyin olisiko ponconi
lentänyt sinne. Oven takana oli valoisaa ja paljon ihmisiä, minulle
tuli kuva, että kaikki oli jotenkin vammaisia enkä tiennyt kuka heistä
oli potilas, hoitaja tai lääkäri. Ihmettelin, että miksi he, harmittoman
oloiset ihmiset, olivat siellä suljetulla osastolla. Ponchoni ei ollut
siellä, joten jatkoin matkaani kierreportaat alas. Portaiden alapäässä
oli vain metalliset hissinovet. Portaiden alapuolella oleva seinä oli
kauttaaltaan keltaisilla juovilla. Kusta. Suljetun osaston potilaat olivat
käyneet siellä tarpeillaan. Ihmettelin, että miksi siellä ei haissut tai miksi niitä
jälkiä ei oltu siivottu pois seinältä.
Palasin portaat ylös ja tulin
suureen aulatilaan, jota kiersi avoparvi. Aulatilan keskiosassa oli vierivieressä sänkyjä. Kuului huutoa, kirkumista ja kiroilua. Portaiden vieressä
oli kyltti, josta kävi ilmi, että tämä oli vaarallisten potilaiden
osasto. Käytävän päässä hoitaja ripusti sängynpäätyyn hopeista
kuusennauhaa, vaikka joulu oli ohi.
Mietin, että miksi nämä
vaaralliset potilaat saivat kävellä vapaasti ja minä niiden joukossa,
mutta vammaiset olivat suljetulla osastolla. Siinä vaiheessa en sitä
tajunnut, mutta herättyäni sen oivalsin: se vahtimestarin avaama ovi ei johtanutkaan suljetulle osastolle, vaan olin yksi vaarallisista
potilaista suljetulla osastolla...
